Niemiecki
Kirjoittaja on lähtenyt Kainuunmeren aavalta rannalta, kiivennyt Rein joen hedelmällistä laaksoa ympäröiville, lempeätuulisille viinivuorille ja löytänyt Pohjolalle uskollisten muuttolintujen tavoin kaksi rakasta kotiseutua. Kirjan orpo Andreas tekee matkan päinvastaiseen suuntaan. Etelän taivaita tervehtivältä Ilovuorelta luostaristaan karannut noviisi ottaa lukijan mukaansa pitkälle kotimatkalleen sivistyksestä, sodista, kulttuurista ja kauppateistä rikkaan Keskieuroopan halki. Kappelin kauniin Madonnan suojeluksessa ja uusien ystävien seurassa vaeltaa Pekurin tuleva isäntä toinen silmä vesissä, toista lukijalle salassa iskien kohti pohjoista isänmaataan. Täällä oli Antin, Ilovuoren entisen munkin, maallinen perintö, kaivattu koti, jota kerran hänen isänsä Andreas ja tämän samanniminen siittäjä Pattijoen profeetta olivat Pekurin isäntänä asuneet. Kalliorinne laski jyrkästi maanpuoleen. Avonainen, lyhyttä saraheinää ja vaaleanpunaista kukkaa kasvava rantaniitty peitti luvatun maan. Kosteaa koristemattoa halkoi samettilaitainen vesitiinu, jonka kirkkaan peilin katkaisi paikkapaikoin notkean pajun tai nuoren lepän siro kaari. Joki ei pitänyt kiirettä suuren äitinsä syliin. Laskeva aurinko virkkasi taivaanrannan metsiköstä tumman reunapitsin onnellisen miehen huoneentauluun .. Vain kirkon ensimmäisiin asukkaisiin lukeutuva Neitsyt Maria näytti ottavan lastensa murheet todesta ja jaksoi kuunnella kylässä kävijöiden aamusta iltaan venyviä hätäraportteja. Välistä Pyhän Äidin piti moittia vastakkaisella seinällä myötäänsä kihertävää Margareettaa. Nytkin tyttö vilkutti silmää Johannekselle, totiselle herranpaimenelle, joka ei pikkupyhimyksen hassuttelua onneksi huomioinut. Äiti Maria suri poikansa Antin kuolemaa, mutta lohdutti itseään tiedolla, että Pekurin isäntä oli löytänyt kotiin ja ollut maallisen vaelluksensa viimeisillä metreillä täysin onnellinen mies.
